Monille Paanajärven kävijöille tutuksi tullutta Mannisen Eeroa haastateltiin 8.2.1989. Allekirjoittanut olettaa, että nimikirjaimet A.M. ko. haastattelussa tarkoittanevat, että haastattaelijana on toiminut Anneli Meriläinen. Meriläinen julkaisi tiettävästi ensimmäisen Paanajärven historiasta kertovan kirjan vuonna 1993 (Paanajärvi, Kustannus Pohjoinen Kirjapaino Osakeyhtiä Kaleva). Myös Meriläisen kirjan haastateltujen lähdeluettelossa mainitaan Eero ja Sanna Manninen.
Ikäpoikamies Eero (synt.16.8.1926, kuollut 2009) asusteli evakkovuosien jälkeen Irnijärven kotitalossaan Etelä-Kuusamossa.
Eero oli tunnettu poromies ja kotitarvekalastaja. Hän oli taitava päre- ja tuohitöiden tekijä. Eero Manninen siirtyi ajasta iäisyyteen kesällä 2009. Tässä Eeron haastattelu nyt tiivistettynä tarinamuotoon.
Lossirannan pihapiirin Manniset
Eero kertoo Mannisen pihapiirissä olleen neljä asuinrakennusta. Lopullisesti Mannisten asuintalot asettautuivat Paanajärvelle Kuusamosta tulevan tien loppupään länsipuolelle ennen Oulankajoen lossirantaan saapumista. Rakennukset olivat isoja koska niiden sisällä tehtiin myös talven ja rospuuttoajan kaikki puhdetyöt veneen työstämisestä lähtien. Kolme niistä oli Mannisen veljeksillä ja yksi niistä oli ikäneito Sannalla. Isäni Kalle asui samassa talossa ja pihapiirissä veljensä Aaton kanssa. Tämä neljän huoneen Aaton asuinrakennus oli tuotu Kerkelästä. Aato meni naimisiin 1937 elikkä samaan aikaan, kun Ryhtä (isojako?) mittaili noita peltoja. Sitten Vienolle ja Eetu-vainajalle tehtiin uusi rakennus, johon sijoitettiin myös kansakoulu. Sitten meillä oli oma rakennus jossa sijaitsi Osuuskauppa. Aaton ja Vienon talo tehtiin osuuskaupan kohdalle Kuusamosta tulevan tien varteen. Sannan talo oli vanhaan kartanoon erkanevan tien kulmassa.
Mannisen suvun kalastusmatkatragedia Pummangissa 1875
Eeron isoisä Johan Heikki (1871-1937) (puoliso 1. Sofia Loviisa Alavuotunki, toinen puoliso Anna Briitta Määttä Käkilehto) oli talollinen kalastaja Tavajärveltä. Suku oli rantautunut Eeron kertoman mukaan Tavajärven kautta Paanajärvelle aikanaan Hämeestä.
Eero kertoo, että hänen isoisänsä veli ja setä olivat hukkuneet kalastusmatkallaan kalastajasaarennon Pummangissa 1875. Tuolla kalastusretkellä olivat hukkuneet Juho (1826-1875) ja hänen lapsensa Juhon lapset Lauri Pekka s. 1850, Anna Priita s.1853, Juho Heikki (1855-1875) ja Matti Kustaa s.1859. Kalastusmatkoja kerrotaan tehdyn yhteensä peräti seitsemän tai kahdeksan. Kalastajasaarista ja Pummangista lisää tästä linkistä.
https://areena.yle.fi/1-1590480
Eeron isä oli metsänvartija
Eeron isä Kalle (8.12.1903-13.12.1948) (puoliso Hilma Sofia Kylli s. 19.9.1904- k. 1976) oli ammatiltaan metsänvartija ja jatkoi siis isänsä samaista tehtävää. Valtion metsänvartijan tehtäviin kuului mm. metsätyömaiden ja savotoiden valvonta. Koska isojako oli suorittamatta myös puun- ja lehdenottoon tarvittiin omat lupansa. Eeron isän valvonta-alueeseen kuului Paanajärven länsipää ja Liikanen, pitäjänrajaa myötäillen Juuma, Suorajärvi, Käylä, Virkkula ja osa Rukajärvestäkin. Toisena rajana toimi Kuusinkijoki.
Maatilamatkailua
Paanajärvellä vieraili matkalaisia mielin määrin tuon tuostakin. Eero kertoo, ettei kenenkään tarvinnut heidän majapaikastaan nälkäisenä lähteä. Tästä huolenpidosta vastasi Eeron isän äiti. Palveltavana oli mm. savotoille kulkevia työmiehiä, jotka viipyivät vain yönseudun. Tulivat kuin kotiinsa. Osa työmiehistä työskenteli Mannisella pelto- ja heinätöissä.
Poromiehiä ja poron jalostustaloutta
Poromiehiä saapui joka syksy lumen tultua marraskuun paikkeilla. Porot noudettiin Siikaisesta tuonne Tavajärven puoleen mistä ne sitten ajettiin tänne Paanajärvelle. Porot ilman kesävasoja hihnoitettiin kiinni toisiinsa. Taluporo eli kellokas oli etumaisena ja sen perässä hyvävoimainen hirvas. Taluporo kulki miehen perässä kuin kotikoira. Eipä siinä ollut perässätulijoilla muuta vaihtoehtoa kuin seurata johtajaa. Porot pidettiin kiekerössä (aitausalue) ja meidän nuorempien piti käydä joka aamu ensitöiksemme porojen siirrännässä ja iltasella sama homma tehtiin uudestaan. Porot eroteltiin ja opetettiin myöhemmin taluamaan jonossa. Syksyllä järven jäätyessä porot kuletettiin Kyllin puolelle (järven pohjoispuoli) ja siellä ne päästettiin irti. Kerääntyivät sitten rajan pintaan tunturiin ja olivat siellä talven. Pari kolme miestä paimensi niitä talven yli hiihtäen kiekeröä ympäriinsä päiväreissuillaan yöpyen sinne rakennetuissa kämpissä. Keväällä hankikannon aikaan toivat sitten koko raidon pois, olivat kesän Paanajärven etäpuolella kunnes osa teurastettiin siinä meidän riihellä syksyn erotusaikaan. Vain vanhat vaatimet ja härät teurastettiin, ei vasoja niinkään. Mukura ja selkäiset luulihat jätetiin itelle ja paistit meni myyntiin. Pääosa meni Osuuskauppaan ja myöhemmin myös kokonaisia ruhoja. Vasan piti olla yli vuosikas tai vanhempi ennen kuin niitä teurastettiin. Vuota ja sorkat peijjitettiin. Vuota myytiin ja koipinahat olivat kysyttyjä, koska niiden nahasta tehtiin miehissä koko talven poronkoipikenkiä. Kenkänpohja tehtiin solanahkasta (suolanahka?). Kengät menivät tietysti myyntiin.
Eero sanoo heillä olleen n. puolensataa lukuporoa. Runsaslukuisimmat porokarjat kuuluivat olleen Rajalan Antilla, Iikka Hemmalla ja Hentellä. Myös Onkamon Aatovilla ja Kauppilalaisilla oli hyvät porokarjat. Sittenhän ne ”Läskikapinan” aikana olivat vieneet nuo Rajalan ja Mäntyniemeläisten porokarjat. Kuuleman mukaan Neva-Hemma oli ne vienyt, kun porot olivat olleet kiekerössä. Rajalan porokarja oli suurin ja sen tunnisti liki puolen korvan poikkileikatusta poromerkistä. Eetu kuuluu olleen Mannisten poromies.
Ei niinkään turisteja…ja kauppahommaa
Eero kertoo heillä majoittuneen etupäässä käypäläisiä kuten savotta- ja työmiehiä, mutta ei niinkään turisteja. SOK:n sivuliike toimi Mannisessa 1937-1938 ja sille valmistui ihan oma rakennus mikä oli ostettu Kyllin Aatovilta. Otson sivuliike valmistui ko. kaupan viereen 1939 (tontti oli ostettu Kurtilta). Ehti toimia vain kolme viikkoa Eeron muistin mukaan, miehet olivat kortteeranneet Mannisessa. Osuuskauppaa oli hoitanut Hentilän Lempi ja myöhemmin Kallungin Arvi. Mannisen kotiväki ei kauppaa hoitanut. Tämä uusi kaupparakennus oli iso ja sijaitsi meidän kotitalossa. Isossa tuvassa oli kauppa ja peräkammarissa asunto. Rakennuksessa oli kaikkiaan viisi huonetta.
Vienon ja Eetun rakennuksessa toimi koulu ja posti
Vieno Mannisen supistettu koulu toimi heidän kotitalossaan vuodesta 1936 vuoteen 1938. Opettajana kuului olleen Kortelainen, joka asusti samassa talossa. Postitoimistoa hoiti Sanna Manninen (kaikkinensa kolmekymmentäyksi vuotta) eikä saanut Eeron kertoman mukaan penniäkään eläkettä siitä työstä. Posti tuotiin kolmesti viikossa Kuusamosta. Mannisen Eetu ja Heikkilän Kalle ajoivat postia hevosillaan. Hervan Eetu jakoi Sovakylän ja Liikasen postin hiihtäen talviaikaan. ”Paimenpoika” Pesonen jakoi postin Paanajärven itäpään suuntaan talvella hiihtäen ja kesällä veneellä soutaen.
Sattumuksia ja vakoilukirjejupakka
Eero kertoo ukkovainajan (isänsä) halvautuneen, kun oli kaupassa ollut rakentamassa varastoa ja siinä yhteydessä puota kupsahti tervatynnyrin päältä. Oli ollut kolmatta vuotta toisten liikuteltavana. Eeron mummovainaja sairasti reumaa ja oli myös yli yhdeksän vuotta kykenemätön liikkumaan yksin. Hän oli kuollut 1937.
H:n vakoilukirjeestä kertoo Eero seuraavaa: K kuului olleen rajan takana tiemiehenä sen aikaisessa savotassa. Vieno kuului olleen vesimiehenä, kun K oli tullut sairaaksi. Minun setäni toi hänet hevosineen sairasmajalle toipumaan. K oli lähtenyt sieltä hangen selkään ja rajamiehet saivat hänet kiinni. Ja siitä se juttu oli alkanut selviämään jonkun X:n veljenpojan selvittäessä asianlaitaa. Ja niimpä he olivat saanet tuomion, josta olivat päässeet vapauteen keväällä 1944, mutta kuolo oli koittanut heti kohta. Rintamalla vai miten ei kerrota, mutta mitä ilmeisemmin heidät on haudattu Paanajärven kalmistoon.
Metsävartijan taloutta, hevos- ja karjakauppaa
Eeron isä sai valtiolta metsänvartijan palkkaa ja ruokaleipä ym. tuli kotitarpeista. Oli lehmäkarjaa ja talli täynnä hevosia, koska isä Kalle teki myös hevoskauppaa. Lampaitakin oli puolensataa. Enimmäkseen viljeltiin ohraa, mutta muutamina viimeisinä Paanajärven kesinä kokeiltiin jopa vehnää. Peltoala oli viiden hehtaarin hujakoilla, heinä oli timoteitä, jonka lisäksi oli suoniityt ja jokivarret. Kaikkinensa niitä niittymaita oli n. 20 ha verran. Sipulia kasvatettiin kotitarpeiksi.
Kaikki kylät kai se ukkovaari (isoisä, Juho Heikki, voi tarkoittaa myös ed.mainitun isä Juhoa) oli kiertänyt rahtiajoja ja kauppareissuja tehden. Kerran olivat Käkelän Aatovin kanssa ostaneet sata sarvipäistä härkää. Lauma oli sitten hävinnyt teille tietämättömille Vennään Vartiolammen kylässä. Ukkovaari oli mennyt niitä sitten keräämään kasaan, mutta eipä niitä ollut löytynyt ja ukon rahapussikin oli viety. Vaan se ukko jonninmoinen värkki-velho lie ollut! Meni vielä toisen kerran, jolloin härät olivat löytyneet, mutta tämä rahapussin vienyt mies oli päässyt hengestään. Hevoskauppa oli kuuleman mukaan tehty Kauppilan isännän kanssa kimpassa. Vielä sodan jälkeenkin kuuluivat saaneet neljän hevoskaupan rahat velallisiltaan.
Savottaa, kotitarvekalastusta ja muurahaismättäiden ajoa
Savottatöissäkin käytiin. Eeron Eetu-setä oli kertonut, että heillä kolmella veljeksellä oli hyvä hevonen ja Kyllin Heikki uskottuna tekomiehenä ja omat eväät. Isä Kalle oli jäänyt metsänvartijatöilleen kotimieheksi. Kalle pyyti metsänvartijamatkoillaan kettuja, joiden arvo oli suurempi kuin neljän miehen savottatyöstä saama palkka. Kotitarpeiksi pyydettiin kalaa. Verkoilla pyydettiin lähinnä siikaa ja taimenta. Kapulasiikaa pyydettiin talvella jään alta lähijärvistä. Salmijärvi ja Kulmakkojärvi olivat vakiopaikkoja. Kalassa käytiin hevospelein suunnilleen kerran viikossa. Tuon toimen hoitivat mies ja nainen parivaljakkona työskennellen.
Naisten tehtäväksi jäi karjanhoito ja juurikasmaat. Syksyllä ajettiin kahdella hevosella kaks kolmatta viikkoa lantaa, likaa ja muurahaispesiä. Suolta kuokittiin kunttia ja, kun se oli lahonut se kuskattiin. Mannisen hiesumaan pellot vaativat ravinteita. Muurahaispesät ajettiin lantakasaan, missä ne estivät sen jäätymisen ja pitivät hajoamisprosessin käynnissä.
Lossihommasta
Lossinhoitohomma huutokaupattiin joka kesäksi ja tehtävän sai edullisimman hinnan tarjonnut. Rajalan Iikka, Hemma, Antti ja Hente rakensivat mökin siihen Kauppilan alapuoliselle maalleen ja käyttivät sitä lossitupa-asumuksenaan ainakin yhden kesän.
Lottakioski oli tuossa meidän rannalla missä tavattiin ja poristiin kyläkuulumiset. Kauppilan papan tullessa lottakioskille, hänellä oli tapana ostaa kaikille paikalle tulleille pikkupojille ja tytöille limsapullot. Myöhemmin saapuneet jäivät ilman.
Norssimarkkinat keväällä
Jokakeväinen tapahtuma oli norssimarkkinat lossirannassa. Markkinat kestivät kaksi-kolme päivää. Piiriä pyörittiin, tanssittiin, näytelmiä esitettiin ja norssia nostettiin. Kuullun mukaan norssia ei kuitenkaan liiemmin ihmisten toimesta syöty vaan ne annettiin etupäässä eläinten ruuaksi. Ihmisten syömä norssi suolattiin ja kuivattiin uusissa. Sen jälkeen sitä voitiin mutustella pienenä suolapalapurtavana. Jatkosodan aikana 1942 oli hyvä norssikevät ja silloin sitä oli syötetty myös lehmille. Sioille se vielä jotenkin meni, mutta lehmän maidon kermasta kirnuttu voi oli kuuleman mukaan syömäkelvotonta.
Ilmari Yltiö ja Nalle parempia kuin kirkonkylän koirat!
Kauppias Ilmari Yltiö oli ilmaantunut Paanajärvelle 1920. Pihlajavedellä 7.7.1866 syntynyt Selim Yltiön poika Kaarlo Ilmari kuoli 5.3.1943 Kuusamossa. Muuttokirjat ovat tulleet Helsingin eteläisestä seurakunnasta 1922. Yltiö tykästyi Paanajärveen ja päätti asettautua sinne. Hän löysi sopivia elinkeinomahdollisuuksia itselleen ja niimpä hänelle myönnettiin oikeus harjoittaa kauppaa ja liikennettä Paanajärvellä. Pianpa hän perusti sekatavarakaupan länsipään Kallioisten taloon. Lisäksi hän hankki moottoroidun rautaveneen, jolla hän kuljetti Paanajärvellä matkaavia paikallisia turisteineen. Kerrotaan veneen osia löytyvän vielä nykyisinkin Päätalon rannasta. Leski Reetta Määttä möi hänelle Päätalon tilan n:o 73. Rajan läheisyydessä ollut talo sopi hyvin rajavartioston tukikohdaksi, josta Yltiö vuokrasi osan rajavartioston käyttöön. Osa entisistä asukkaista jäi asumaan Päätalon mökkeihin. Mummo Arhipoff hoiti Yltiön lehmän. Rannassa oli ison rautalaivan vaativa laturi kuin satama. Paanajärvireissaajat muistavatkin hyvin Yltiön tarjoaman laivakyydin reissultaan.
Paanajärven Mäkelän tilan kerrotaan siirtyneen Yltiön omistukseen velkojen panttina. Talossa ei tiettävästi tämän jälkeen asuttu, kun talossa asunut Lassi Pekka Leinonen perheineen muutti Sirkelän Ojalan mäkitupaan (Sivonen Inkeri, Olimme lähtö ja hiljaisuus 2015).
Suomen Kennel-klubi järjesti koiranäyttelyn Kuusamossa 1920. Näyttelykoiria oli kaikkiaan 40, joista Nalle pystykorva oli Yltiön koira. Ensimmäinen palkinto jätettiin jakamatta, mutta toisen palkinnon sai Yltiön Nalle. Hän sai tarjolla olleesta 100 pisteestä 77. Nallen kerrotaan olleen lyhytkuonoinen, leveäotsainen, korvat tyveltä leveähköt ja kärjestä pyöreät. Rinta heikonpuoleinen. Häntä hiukan löysä, karvan luonti parhaillaan. Ruskea, mustia karvoja joukossaan. Luonteeltaan vilkas ja rajukin ja rakenteeltaan keveän jalkava (Koillissanomien artikkeli 1990-luvulla).
Mitä ilmeisemmin Yltiön hallitsi myös tinurin hommat. Eero oli jalkautunut kavereineen hiekkarantaan missä Yltiö oli touhunnut tinakannuineen. Olivat menneet liian liki jolloin tinakannu oli kaatunut. Siitä oli pitänyt lähteä kiireesti livohkaan Yltiö kannoillaan. Taakse ei ehditty katsoa, kertoo Eero.
Haudankaivaja Rissanen
Paanajärvi oli saanut oman hautausmaan 1937 alkaen ja siellä on satakunta vainajaa haudattuna. Hautausmaalle on haudattu Sova- ja Tuutikylän sekä Liikasenvaaran vainajia. Haudankaivajana toimi mm. eräs Rissanen niminen mies. Niin oli Rissanen taas uuden haudan saanut aikaiseksi. Eräänä iltana Rissanen oli lähtenyt kuivia rimoja repimään sieltä Leivon sahalla, eikä hän ollut sieltä kotiutunut lainkaan. Kalle lähti tarkistamaan tilannetta ja löysi Rissasen rimakasaan uupuneena ilman hengen häivää. Hevosella toivat Rissasen sieltä pois, ja niin kävi kuin kävi, että hän päätyi kaivamaansa hautaan itse.
Sekajuna ja Karhunkierros
Sekajuna alkoi liikennöidä Paanajärvelle 1930-luvulla ns. ”Karhunkierros” (Aurinkoreitti) reittiä välillä kirkonkylä-Määttälänvaara-Vuotunki-Paanajärvi-Sovakylä-Liikasenvaara-Käylä-kirkonkylä. Tämä Karhunkierros-nimi siirtyi sittemmin koskemaan 1956 perustetun Oulangan kansallispuiston vaellusreittiä. Poussun Eetu ja Saku olivat ko. autonkuljettajia. Eero kertoo, että 1936 Vuotunkiin tultaessa linjurimatkaajat sekajunassa jouduttiin jalkauttamaan, koska muuten auto ei kyennyt nousemaan mäkien päälle.
Hullu-Ruikka
Kerrottiin myös Hullu-Ruikka nimisestä ”poro-ottopojasta”. Tämä velho oli ottanut porokarjaa luvatta haltuunsa ja kehitellyt jopa oman poromerkin. Linnareissuun oli sittemmin päätynyt. Tauriais Kustu ja Karjalais Antti olivat tavanneet ko. miehen Selkäjärven kalareissulla päättäen antaa Ruikalle pienen opetuksen. Ruikkahan oli ilmaantunut paikalle kalakonttia kantaen. Pyy-Antti oli hiipinyt liki hänen vierustaan ja pamauttanut kiväärin Ruikan korvan juuressa. Siitä Ruikka oli ottanut hatkat ja jalat alleen huutaen: Pois pitää heittää (kalakontti), tappaa ne nuo hullut!
Seppiä, suutareita ja venemestari
Eero kertoo, että heillä oli yhteinen paja Kauppilan kanssa. Kyläseppä Karjalais-Vertti kävi syksyä ja kevättä kohti takomassa. Itse poltettiin hiilet ja tervat.
Paanajärveläisiä kyläsuutareina olivat Pitkäs-Hemma ja Palo-Iikka. Pitkäs-Hemma oli myös taitava venemestari. Mikä piti tehdä puusta, se onnistui taiten Pitkäs-Hemmalta.
Multas-Hilda (Multas-leski) kävi tekemässä vetit ja siimat, jotka syntyivät lehmän ja hevosen häntäjouhista. Verkon yliseksi niitä tehtiin. Kokonaruiksi niitä kutsuttiin ja käytettiin myös haukiverkkojen ylisinä. Kokonaruina, pitkinäsiimoina ja ylisinä niitä käytettiin. Veltit (?) niistä myös tehtiin.
Tuohitöitä ja kuparikiviä
Eero kertoo saaneensa ensitienestinsä juuri tekemistään tuohitorvista. Meillä oli naapurin pojan kanssa 1937 tai 1938 syksyllä toistasataa rahaa saatuna näistä tuohitorvitöistä. Lisäksi tavan mukaan kävimme louhimassa kuparikaivoksesta niitä kuparinpalasia, joita myytiin turisteille. Isokokoinen ja oikeasti soiva tuohitorvi oli hyvä myyntiartikkeli. Niitä tehtiin ihan kävellessä, ei siinä kauaa mennyt. Vanhempi veljeni Topi (s. 1922) oli oikein kätevä käestään. Minä kiskoin tuohet ja yhdessä Topin kanssa teimmä torvet. Aina ei viitsitty myydä, kun piti Ritva siskolle liksaa olla! Myös tätivainajani oli hyvä ja nopsa tuohikontin tekijä. Näitä ja muita kyläläisten käsitöitä myytiin myös lottakioskilla.
Hevoskuiskaajat
Eero kertoo isä Kallestaan, ettei niin hankalaa hevosta ollutkaan, jota Kalle ei saanut rauhoittumaan. Tauriais Kustulla kuului olleen oikein hyvä musta tamma. Kustu oli matkalla Kuusamoon, mutta kun ei ollut kärriä hevoselle tuli lainaamaan sitä Mannisesta. Vaan ei saanut Kustu tammaansa aisojen väliin valjaisiin. Ei ne nuo nykyajan miehet ossaa hevosia käsitellä, oli Kalle naureskellut. Tauriais Kustu nakkasi ne suitset, kirosi ja sano:pane ite se aisoihin! No ei hän vain, hän kaverin hakee! Kauppilan papan oli hakenut kaverikseen ja hänen kanssaan käyttivät hevosta navetassa, jonne ei Kustuakaan päästetty. Tovin jälkeen, kun miehet olivat tuoneet tamman navetasta, oli se mennyt suoraan aisoihin! Kauppilan pappa oli vielä ojentanut suitset käteen ja sanonut: Ala lähtee ajamaan! Vaan löi se hevosta, sen minähi näin, sanoo Eero. Åströmin piiskat oli kahta puolta oven pielen. Siinä oli semmonen karttu ja sitten letitetty se. Vaan ei se hakannu!
Koulunkäyntiä, vatukkoa ja poronkoparaa
Eero kertoo käyneensä kansakoulua keskijärvellä Mäntyjokisuun koulussa. Kortteeripaikka oli ollut Rajalassa. Jäitten tultua käytiin kotoa pitäen mikä oli tympeää. Meillä kun oli nahkakengät ja kamppeet aina märkinä, niin eihän niitä tahtonut saada aamulla kuivina jalkaan. Aamusella äitin täti kantoi neljän pojan kampeet lattialle ja sano:Siitäpä selvittäkää! Lisäharmi tuli siitä, kun piti puhdistaa poronkoipia ja suolia kierrätellä. Jokaikisellä oli oma tinki.
Rajalan läheisyydessä oli mahtavat luonnonvatukot. Kyllä ne luutivarren kanssa meitä ajatti, kun näkivät meidän tulevan sieltä vatukosta. Rajalan talon rakennukset olivat komeita ja niitä oli paljon.
Vielä kertoi Eero Tervajokisuussa olleen Jokela-nimellä (Nurmikumpu) kutsuttu hyvä kalapaikka. Jokelan isännän kuoltua sanottiin leski-emännän elättäneen siitä pyytämillään kaloilla koko porukkansa. Taimenia oli tullut enimmäkseen, joita hän oli myynyt turisteille.
Tämä Eero Mannisen haastattelu löytyy Paanajärvi-Tavajärvi-seuran arkiston aineistosta, joka oli käytettävissäni Kuusamon kirjaston lukusalissa. Kuka tai ketkä ovat Eeroa haastatelleet ei minun näkemästä aineistosta käynyt selville, mitä pahoittelen. Tarinassa oleva ”vakoilukirjejupakka” oli myös aineistoa tutkiessani hyvin vaikeaselkoinen, enkä osaa varmuudella sanoa, olenko ymmärtänyt sen tapahtumakulun aivan oikein.
Helsingissä 25 tammikuuta 2022
Tarinan alussa kerrotun aineiston pohjalta kirjoittanut muistiin
Veli Juhani
(tarinaa korjattu 29.1.2022 Eeron isoisän tietojen osalta)