Eeva ja Kirsti
Tänään syntymäpäiväänsä viettävät kaksoissisaret Kirsti Hellén o.s. Leinonen ja Eeva Saarenpää o.s. Leinonen.
Tässä yhteydessä julkaisen heidän lottatyttötarinaa ja lyhyet kertomukset myös heidän työ- ja harrastustoiminnastaan.
Kirsti Hellén toimi sotilaskotisisarena ja Sotainvalidien Kajaanin naisjaostossa (vuodesta 1954 alkaen). Tämä vapaaehtoistyö on kuulunut Kirstin isänmaalliseen harrastustoimintaan vuosikymmenet ja hän toimi myös vuosikymmenet naisjaoston puheenjohtajana.
Kainuun piirin Sotainvalidien veljesliitto ry. juhli toimintansa 50 vuotistaivalta 3.3.1945. Juhlan kunniaksi julkaistiin piirin historiikkiteos kirjoittajanaan Esko Välimäki. Samassa teoksessa Kirsi Hellén kertoo naistoimikunnan toiminnasta näin:
Helmikuussa viisi vuosikymmentä sitten Veljesliiton yhteyssihteeri Irja Heiskanen Kainuun kierroksen päätteeksi esitti toivomuksenaan saada hajallaan asuvat kainuulaiset sotainvalidit kiinteämpään yhteyteen keskenään kaivaten myös naisjärjestöäa mukaan sotainvalidityöhön.
Kuukausi myöhemmin hänen toiveensa toteutui, kun Sutelaan kokoontuneet sotainvalidit perustivat Kainuun piirin kokonaan hajallaan toimineiden osastojen ”langanpäät” yksiin käsiin piirin toimistossa. Ratkaisusta voinemme olla vain yhtä mieltä: se oli meille kaikille onnistunut ja kannustava.
Jo toisena toimintavuotenaan piiri kutsui meidät mukaan perustaen Naistoimikunnan, mutta sen tehtäväkuvaus selkiintyi vasta 1953 – samana vuonna, jolloin perustettiin Veljesliiton Naisjärjestöt ry.
Naistoimikunta koostui osastojen naisjaostojen edustajista ja sen tehtävänä on ollut lähinnä koota naisjaostojen edustajat yhteen ja keskustellen vaihtaa kokemuksia, antaa uusia ideoita, rohkaista ja kannustaa.
Ennen tätä kaikkiin osastoihin oli perustettu naisjaostot tukemaan osastonsa toimintaa. Keskuudessamme on vielä naisia, jotka jo ennen naisjaostojen perustamista osallistuivat paikkakuntansa sotainvalidityöhön juhla- ja keräystoimikunnan toimivina jäseninä, yhdys- ja huoltolottina.
Varsinainen työ on tehty osastojen ompeluilloissa, myyjäisissä, listakeräyksissä, myyntityössä, juhla- ja iltamajärjestelyissä, kahvila- ja kioskipalveluissa, näyttely-, mannekiiniesitys- ja muissa tapahtumissa unohtamatta lukuisia suurtapahtumien kahvitus- ja muonituspalveluja.
Koti- ja sairaalakäynneillä olemme kohdanneet vaikeuksistaan, kivusta ja särystä huolimatta tyytyväisiä, käynnistämme kiitollisia sotainvalideja.
Useat sadat kainuulaiset naiset sodan jälkeisistä vaikeista olosuhteista nykyisiin seesteisempiin päiviin ovat iloisin mielin osallistuneet pyyteettömään vapaaehtoistyöhön tietäen, että Te, sotainvalidiveljemme, nuoruutenne päivinä terveytenne menettäneinä teitte mahdolliseksi meidän kasvattaa lapsemme ja lastenlapsemme vapaassa ihanassa maassa.
Samalla kun kiitän Kainuun piirin Naistoimikunnan nimissä sotainvalidityöhön osallistuneita ja sitä tukeneita naisia eri puolilla maakuntaa, toivon onnea juhlivalle Kainuun piirille ja sen jäsenille. Jatkamme rinnallanne itse kukin kykyjemme ja vointimme mukaan kiitollisina siitä, että uhrinne ansiosta tahraton siniristimme liehuu vapaassa maassa.
Naistoimikunnan puolesta kiitän Kainuun piiriä hyvästä yhteistooiminnasta ja toivon sille menestystä sekä sen jäsenille seesteistä kultaisen iän aikaa.
Kirsti Hellén
Naistoimikunnan puheenjohtaja
Kampaamoyrittäjä Eeva Saarenpään haastattelu Raahen seudussa 2009
Keskiviikkona, muutamaa päivää ennen 80-vuotispäiväänsä Eeva Saarenpää säteilee elämäniloa tavalla, joka tuo mieleen Suomen Grand Old Ladyt Aira Samulinin, Lenita Airiston ja Kirsi Paakkasen. Tänään hän säteilyn syy on selvä:
– minulla on uusi ajokortti viideksi vuodeksi eteenpäin!
Mutta huomenna Eevalla on uusi syy. Jotkut Kampaamo Eevan asiakkaista joutuivat tämän vuoden tammikuun 7. päivänä harmilliseen tilanteeseen. Kampaamo, jossa he olivat käyneet yli 50 vuoden ajan, sulki ovensa, ja he joutuivat etsimään itselleen uuden kampaajan. Sillä Eeva Saarenpää jäi eläkkeelle 79-vuotiaana oltuaan yksityisyrittäjänä 57 vuotta. Jos joku haluaa kirjata Raahen historiaa tai hiusmuodin historiaa, Eeva Saarenpää on siinä oiva lähde. Hän muistaa minä vuonna rakennettiin mikäkin talo Raahen keskustaan. Ja millä tavoin.
Kampaaja Eeva Saarenpää on ottanut eläessään vain yhden permanentin. Mutta sitä enemmän hän on kähertänyt muiden hiuksia. Hiusala vaihtoi hänen aikanaan höyrypermanenteista sähköpermanentteihin, sitten kylmäpermanentteihin ja kompromissilevyihin, vaahtopermanentteihin ja minivogueihin. Eeva kävi kaikki Euroopan pääkaupungit seuraamassa alan kehitystä hiusväen tapahtumissa.
Kun Eeva palkittiin yksityisyrittäjäurastaan viime viikonloppuna timanttiristillä, hän pukeutui siihen samaan sikamokkaiseen empiremalliseen mekkoon, jossa hän liikkui Cannesissa ja Nizzassa – 33 vuotta sitten. Sitä matkaa varten hän ompeli itse yhteensä kolme pukua. Sillä kampaaja ei saa näperrellä töissä tarpeeksi. Hän haluaa myös näperrellä myös kotonaan. Jos ei ompeluksia, niin kanavatöitä.
Pelkästään Eevan kampaajavuosista voisi kirjoittaa kirjan. Toinen kirja kertoisi hänen lapsuudestaan ja evakkoon lähdöstä. Eeva on se Kekkosen lehmämitalilla palkitsema sotaveteraani, joka talutti Paanajärveltä 10 lehmää Saloisiin vuonna 1944. Isä toi samaa matkaa hevosen. Eeva Saarenpään perhe koki sodan kolhut kovina. 13-henkinen perhe hajosi vuonna 1941 äidin kuoltua. Yksi kahdeksasta veljestä kuoli rintamalla (Kaarlo Henrik). Eeva näki lapsena, miten desantit veivät naapurin isännän.
– Mä olen heittänyt ne ajat pois, vaikka muistan ne kuin tämän päivän!
Lähde: Eeva Saarenpään 80-vuotishaastattelu Raahen Seudussa 2009Paanajärven Uusi-Anttilan tyttöjen Eevan ja Kirstin evakkomatka
Eeva Saarenpää os. Leinonen (s. 23.11.1929) kertoo Rintamapalvelustunnushakemuksessaan (8.8.1991 ja lisäselvityksessä 16.9.1991) karjankuljetus-evakkomatkastaan syys-lokakuussa 1944 Paanajärveltä Raahen Saloisiin näin:
Nimismies Louekosken määräyksestä olen kuljettanut lehmäkarjaa. Lähtenyt 8.9.1944 Kuusamon Vuotungista, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta Saloisten pappilaan, jossa asuimme siirtolaisina. Työssä olin Anttilassa Paanajärvellä vuosina 1942-1944 heinän-, eloviljan- ja perunankorjuussa ennen evakkoon lähtöäni.
allekirjoitus 8.8.1991
Eeva Saarenpää
Nimismies Kaarlo Louekosken määräyksestä poliisi Karppinen oli tullut kertomaan syyskuussa 1944, että koti karjoineen pitää evakuoida. Leinosten Uusi-Anttilan-perikunnan kahdeksan lehmän lisäksi mukaan otettiin Tyyne ja Hilda Määtän kaksi lehmää (kaksoissisar Kirsti kertoo, että mukana oli myös Pesosen, Leskisen, Rauhasen karjaa, kymmeniä, ehkä satoja, oli pitkä raito). Matkareitti Paanajärveltä Saloisten pappilaan kulki Vuotungin, Kuusamon, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta.
Kulkue oli perilla lokakuun puolessa välissä 1944. Mukana oli ollut myös Eevan isä, Juho Herman Leinonen hevosensa kera. Koska Eeva oli vielä alle 16-vuotias hänen piti vielä selvittää, miksi hänet oli tähän karjankuljetustehtävään määrätty. Ja näin hän itse kertoo:
Meitä oli 11 lasta, kolme tytärtä ja kahdeksan poikaa, joista seitsemän oli rintamalla, ja vanhempi sisareni Elma oli lottahommissa. Äitini kuoli evakkoaikana 1941 (Kaisa Sofia 19.9.1892 -14.3.1941). Välirauhan jälkeen palasimme Paanajärvelle. Isäni ja perheeni jälleen rakensivat uuden kodin 1939 poltetun ja hävitetyn tilalle, jossa asuimme 1942-1944 jonka jälkeen taas lähdimme evakkomatkalle. Meidän kaikkien alaikäisten lasten piti tehdä kaikkia töitä, koska veljemme olivat siellä jossain isänmaan puolustuksessa.
Silloin myös lapset opetettiin tekemään työtä ja piti myös tehdä elääkseen, laiskoja ei ruokittu eikä ollut sosiaalihuoltoa – oli vain kansanhuolto, josta elintarvikekortit ja sensellaiset jaettiin. Eikä jaettu päivä- eikä lomarahoja. Jokaisen piti elantonsa hankkia ja tehdä töitä vointinsa ja terveydensä mukaan.
Allekirjoitus 16.9.1991
Eeva Saarenpää, Leinonen Anttila
Eeva kertoi pojalleen Markku Saarenpäälle evakkomatkastaan syksyllä 1941 lehmien kanssa hiljattain marraskuussa 2019 seuraavaa:
”Meidän piti kiertää pääteiltä metsäteille ja soille, koska päätiet olivat ruuhkautuneet pakenevista saksalaisjoukoista heidän edetessään kohti jäämerta”. Jossain Posion paikkeilla suotaipaleella kävi sitten niin, että Eeva putosi lehmän kanssa suosilmäkkeeseen. ”Nään vieläki unta, kun pidän heinätuppuista kiinni, ku mihinkään ei saanut jalkoja tai kosketuspintaa kovasta, että olisi päässyt pois sieltä”. Lähitalosta oli saatu köysi, jonka avulla hänet vedettiin ylös suosta kietomalla lassolenkki kainaloiden alle. Myös lehmä pelastettiin. Saadun mutakylvyn jälkeen hän peseytyi läheisessä purossa ja lammessa. Päälleen hän puki märät pestyt vaatteet, jotka kuivuivat pikkuhiljaa matkan jatkuessa kohti Saloisia.
Kirsti Hellén, o.s. Leinonen kertoo kyseisestä ajasta hyvin perusteellisen monipuolisesti näin:
Lisäselvityksiä toimistani sota-aikana ja sen jälkeen
Heti kohta jatkosodan alkaessa isä ja kaksi vanhempaa veljeäni palasivat talvisodan aikaan poltetulle Paanajärvelle. Me nuoremmat kaksoistytöt ja veli ja lapseton miniä seurasimme perässä (ilm. veli Matti Valtteri s.1933 ja miniä Aune Elmiina Lämsä s.1918). Asuimme aluksi laavussa, jonka edessä yöllä paloi rakovalkea. Pian kohosi rantatöyräälle hirsinen rakennus, jossa oli tupa, toisessa päässä sauna ja tavaroita varten vaja. Lisää rakennuksia tehtiin kovalla vauhdilla. Oli aittaa, navettaa, tallia hevosille, ja sitten tulikin isomman rakennuksen vuoro (tark. varsinainen päärakennus, asuintalo). Peltoihin kylvettiin ohraa, kauraa, vehnääkin ja tietysti perunaa ja juureksia. Sipulit, ne olivatkin tosihyviä kasvamaan rinnepelloilla. Järvestä tuli lohta, taimenta, nieriäisiä ja sitä kuulua muikkua nuotalla. Metsässä oli paljon riistaa ja marjoja. Joten voi kuvitella miten oli mahdoton ”hinku” palata toisten nurkista kotiseudulle.
Sodan aikana 7 veljeäni ja yksi sisar oli mikä missäkin sotahommissa ja maanpuolustustehtävissä, ja sisar tietysti lottana siellä jossakin. Meitä oli 11 lasta ja äiti kuoli 1941 evakkomatkalla. Teimme kovasti töitä kotitilallamme, olimmehan kaikki oppineet pienestä pitäen olemaan kaikessa mukana. Ennen talvisotaa kävi paljon turisteja Paanajärvellä, joten sisareni kanssa jouduimme olemaan oppaina Ruskeakalliolle, Mäntykoskelle ym. taiteilijoiden suosimille paikoille.
Talomme oli järven pohjoisrannalla, jossa oli suurempi vaara desanteista. Aika-ajoin, varsinkin kesällä menimme järven yli yöksi pakoon venäläisiä partioita, jonne myöskin vartiosotilaat tulivat mukaan. Käviväthän yksi elokuun yö hakemassa naapurin isännän mukaansa. Aamulla tuli sitten tytär kertomaan, koska olivat yöllä kieltäneet lähtemästä ampumisen uhalla kertomamaan käynnistään (Kirsi muisteli, että siepattu länsinaapuri oli Pekka Kuusela). Meille eivät uskaltaneet tulla, koska olivat kysyneet onko meillä aseita ja sotilaita paikalla. Meillä oli jostain hankittuja kivääreitä ja käsiaseita, joilla me tytötkin opeteltiin ampumaan. Kesällä nukuimme aitoissa, joissa oli pyöreitä reikiä ampumista varten. Huomasimme kyllä monta kertaa merkkejä partioiden liikkumisesta, joten pelkomme olivat kyllä päällimäisenä mielessä.
Sitten kävi niin kuin kävi. Poliisi Karppinen tuli 7 pnä syyskuuta 1942 ilmoittamaan. Nyt oli taas lähdettävä pois kotikonnuilta. Pakkasimme hevosrattaisiin ruokaa ja vaatteita ja kellokas lehmä narun päähän, jota muut eläimet seurasivat, ja tunnin sisällä olimme matkalla länteen. Lehmikarjaa kuletettiin Raahen seudulle (Saloisiin). Meidän asuinpaikaksi tuli Saloisten pappila, jossa oli navetta ja hevosille suuri talli. Sillä seudulla oli paljon siirtolaisia.
Allekirjoittanut oli työssä Saloisten siirtoväen toimistossa, josta jaettiin ”markkoja” elämiseen. Kävin kouluni Raahessa. Sitten tulin Kajaani Oy:n palkkaosastolle. Eläkkeelle jäin 1.1.1990. Vapaa-ajan harrastuksiini on kuulunut toimia maanpuolustusjärjestöissä. Olen ollut sotilaskotisisarena pian 30-vuotta.
Sotainvalidien Kajaanin naisjaostoon liityin 1954. Toimin nykyään Kainuunpiirin naistoimikunnan puheenjohtajana, sekä Kajaanin osaston naisjaoston puheenjohtajana. Lisäksi kuulun naisjaoston työvaliokuntaan. Kunnalliselämässä olen ollut myös mukana ja kuulunut eri lautakuntiin.
Toivon lautakunnalta myönteistä päätöstä rintamapalvelustunnushakemukselleni.
allekirjoitus 11.8.1991
Kirsti Hellén