Erikoinen sieniretki

Huuhkaja iskee jänikseen, von Wright
Erikoinen sieniretki

Tämän kesän helvetillisen heinäkuun jälkeen luoja leppyi meille ilmastonsaastujaille jopa siinämäärin, että antoi armollisten sateiden laskeutua myös tänne Etelä-Suomen maankamaraan. Kovin mielissäni olen näitä sadepäiviä ihastellut, vaikka kastuinkin likomäräksi rullaluisteluhiihtolenkilläni. 
Mahtavasti ropsautti vettä tulemaan taivaalta oiken kaatamalla, ja jopa katukaivojen kannet ponnahtelivat ilosta kohti yläilmoja paikka paikoin.  Tätä sadekautta oli  kestänyt jo tovin, kun yli viikko sitten totesin metsäretkelläni, että haluamani sienellinen syyskesä oli vielä tipotiessään. Kuivia olivat suomaastot ja vedettömiä olivat tutut purot. Löysin ainoastaan pari samettijalkaa ja yhden vaaleaorakkaan alun. Mikä ihmeellistä, tutuilla mustikkamaillani ei näkynyt juuri mustikan mustikkaa. Nekin mitkä siellä olivat olleet, olivat kaiketi poimittu tai nokittu metsäolentojen toimesta. Puolukkakin loisti poissaolollaan. Vaan ajattelin, jotta tulen tuonne myöhemmin, minkä sitten teinkin.

Tässä pari päivää sitten menin kuin meninkin tutuille metsämailleni. Tuossa harvinaisen haastavassa maastossa päätin pysytellä kosteikoilla, ja paluumatkalla ajattelin tarkistaa yläkallioisen harjumuodostuman rinnemaiden sienitilanteen. Haastavaa tuo maasto on siksi, että varsinkin pilvisellä ilmalla sieltä ei löydä minkäänmoista näkyvissä olevaa maamerkkiä, kuten pohjoisen tunturimaastoissa. 
Aurinkoisella säällä tilannetta helpottaa tieto ilmansuunnista auringon avulla (kesäaikaan klo 13 etelässä jne.). Toinen hyvä muistitieto tuolla on pitkinmaiseen – poikkimaiseen (Leo Koutaniemi, ”Pitkin poikin Koillismaata”kirja 2018) muodostuneet kallioharjut. Tuolla mainitulla paikalla ne ovat etelä-pohjoissuunnassa, johtuneeko meren vaikutuksesta muinoin? 
Toki muitakin keinoja paikantamiseen olemassa on, kuten kartta ja kompassi, joita soisi kaikkien osaavan käyttää, mutta myös nykyaikaiset GPS-Garminit, Retkipaikka ja Karttapaikka palvelut ovat mainioita paikantamisvälineitä. Vähänkin oudommassa maastossa kartta kera kompassin tulisi olla povitaskussa, ja itsensä ilman apuvälineitä  kartalla pitäminen kuuluu perusvaellustaitoihin. Meille varusmiespalveluksen suorittaneille tuo taito opetettiin jo alokasaikana.

Näissä aatoksissa jalkauduin reppuni ja sienikorini kera maastoon. Hyttysiä ei tuntunut olevan juuri lainkaan, mutta ensimmäisen kesän hirvikärpäsen bongasin. Se on siitä ”mukava” otus, että sen kyllä tuntee, kun se lähtee kuleksimaan ihollasi. Pirullisempi otus on punkki, joka osaa maastoutua joskus liki ilman tuntemuksia, ja siksi vaikeampi havaita.

Astelin hiljakseen tutkaillen etupäässä kosteaa rahkasammalvaltaista sekametsäistä kurukkoa kahden kalliorinteen välimaastoa myötäillen. Väliin kurkkaan myös puihin jotta, jos mahdollista, näkisin jonkun elollisen metsäolion. Tällaiselle ”sosiaaliselle metsäerakolle” tärkeintä on olla törmäämättä ihmisiin, ja siinä mielessä retki oli taas täydellinen vaikka sienimaastoni sijaitseekin vain 12 km päässä itämetron pääteasemalta.
Aluksi löysin keskenkasvuisen lampaankäävän ja muutaman hivelevän kauniin valkokärpässienen, sekä oravan herkkuna tunnetun punakärpässienen. Lähestyin hyvin tuntemani kalasääksen hylätyn pesäpuun maastoa. Nousin hiukan ylämaastoon kurkatakseni onko sinne ilmestynyt tatintapaisia, taikka suppiksia, taikka keltavahveroita. Vaan ei niistä vielä merkkiäkään, kunnes havahduin huomaamaan edessäni minua silmiin katsovan metsäjäniksen!

Kerrankos sitä päivälepoon asattautuneen jänöjussin näkee. Nuoruusvuosien Kuusamossa tuollainen tilanne sattui useinkin. Koska hiihdettiin päivittäin ja pääosa metsäladuista tehtiin omatoimin. Varsinkin kevätpuolella metsäjänön pääsi yllättämään moniat kerrat. Jänis osaa ainakin talvella olla paikallaan, vaikka itse olisit sauvan kantaman päässä. Samanmoinen tilanne oli nytkin. Mutta nythän on elokuu!

Ihmeteltyämme toisiamme hetken, mietin pitäisikö viheltää, mutta ennen sen toteuttamista jänis otti jalat alleen ja ponnistautui matkaan. Tuota taivallusta ei kestänyt kuin tovi, kunnes huomasin jotain olevan pielessä. Jänis pyörähti vasemmalle kyljelleen ja vaikeuksia sillä oli jatkaa matkaa. Eteneminen näytti onnistuvan vain etukäpälien avulla. Lähdin seuraamaan otusta rauhallisesti perässä  astellen. Tarkasteltuani jäniksen etenemistä totesin, että jänis on haavakko. Ainakin vasen takareisi ja ehkä oikeakin oli vammautunut, mutta ei muutoin näkyvin vammoin.

Jatkoin jäniksen seuraamista pohtimalla, pitäisikö minun puuttua tilanteeseen lopettamalla tuon reppanan kärsimykset?  Kun sitä mietin, päätin rimpauttaa kaverille. Metsästäjäammattilaisena tuntemani Timo olikin saapuvilla langan päässä. Selostin tilanteen, ja saatuani kokeneen metsästän mielipiteen, kiitin ja päätin lopettaa jänörukan maallisen kärsimyksen. Ken ei ole joutunut vastaavaan tilanteeseen kerron nyt, miksi minusta ei tullut metsästäjää. 

Olimme nuoria 13-14 vuotiaita pojankoltiaisia Kuusamon aikoihin. Naapurin Esa oli jo kokenut haulikonkäsittelijä. Hänen isänsä myös metsästi  ja panosti itse suurimman osan tarvitsemistaan haulikon ja kiväärin ammuksista. Mekin kokeilimme omia putkipommejamme muutaman kerran, ja onneksemme ei tapahtunut kamalia, kuten monille oli käynyt. 
Olimme sitten eräänä kevättalvena Irnin maisemissa ja saimme haulikon mukaan, ja eikun metsästämään. Muutama kerta oltiin harjoiteltu ampumista posauttamalla keväisiä harakan- ja variksen pesiä, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen ”pöljää hommaa”, mutta noita mainittuja siivekkäitä, muistini mukaan, kyllä yleisesti vihattiin, eikä niitä haluttu pihapiiriin. Se miksi ne ilmestyivät liki joka talon pihapiiriin, johtui sen aikaisista avotunkioista.
Niin me Esan kanssa hiihdeltiin tovi, kunnes saimme jänishavainnon. Esa etevänä ampujana kantoi asetta, ja pam! Eipä aikaakaan, kun jänis sai osuman. Mutta, mutta, yllätys oli melkoinen, kun havahduimme kohta saman tien kamalaan lapsenomaistelta itkulta kuulostavaan parkumiseen, ääni korvensi kouraisten sydänalaa ja soimaa vieläkin muistojeni korvia. Osuma oli kelvoton, joten jänikselle piti antaa toinen kuolettava armonlaukaus.

Tämä muisto mielessäni valmistauduin antamaan loukkaantuneelle jänikselle armokuoleman.  Toki ajattelin, että saattaisi tuo tovin menestyä raajarikkonakin ainakin ruuan puolesta. Ja voisipa tuon jättää luonnon hoidettavaksi, kyllä kai sen kettu, ilves, huuhkaja, sääski, kanahaukka tai joku muu paikallinen peto ruuakseen nappaisi. 
Päädyin kuitenkin lopettamaan jäniksen kärsimykset tukevarunkoinen havupuukepin avulla, ja niin jänörukka pääsi muille maille vierahille maallisilta mailtaan.  Jäniksen jätin silleen metsäeläinten ravinnoksi.

Sieniretkeni kyllä jatkui tuon mieltä järkyttäneen tapahtuman jälkeen. Monta mietettä siitä vielä juontui korvienvälipohdintaan. Olin nimittäin kirjoittanut edellisenä päivänä runon ”Ukkojumalan aatoksia”. Runon kuvagalleriaan liitin mm. von Wrightin ”huuhkaja iskee jänikseen” kuvan, ja sekin minua mietitytty?!

Kuitenkin sienisyksy oli jo käynnistynyt, ja löysin viitapalsamirouskuja ihan mukavasti rahkasammalkosteikoilta, mikä oli minulle täysin uusi tuttavuus. Löytyi myös lampaankääpäpoikanen, valevahveroita ja muutama etanan mutustelema keltahapero (aina löydettäessä madonsyömiä, joten ollenevat etanan herkkua).

Kotona tein sienilleni nopean ryöppäyksen, jonka jälkeen huljutin sienet juoksevassa vedessä. Sitten uudelleen kattilaan, päälle karkeaa suolaa maun mukaan 10-12%, kiehautus, ja umpiopurkkiin. Sienikirjan mukaan ei niinkään loistorousku, mutta minusta ihan kelvollinen ennen maukkaita todellisa rouskuaikoja. Tuo liemisuolaus on mielestäni paras rouskujen säilötätapa. Suolaliemestä käyttöönotto tapahtuu vain siivilässä juoksevalla vedellä huljuttaen, ja eikun soosin tai salaatin tekoon. Ylisuolaisuus poistuu huljuttamisen avulla. Toki niitä voi myös väljässä vedessä liottaen tekeyttää sopivansuolaiseksi.

Sipoonkorven sienimailla 16.8.2021
Veli M. Leinonen