Sade

Uutelan syysmyräkkä
Sade

Ripsin ropsin huiskin kuiskin,
porskin, pärskin, märissäin,
helmin telmin huuhdoin huiskin,
poskin koskin pirskahtain.

Kostee kastaa märkää mättää,
huuhtoo, huljuu, huilahtaa,
loiskuu läiskyy, lainein roiskuu,
lätäkössä läikähtää.

Liristen, loristen, poristen puroin,
sinnin pinnin ilakoin,
hipsin, sipsin, napsin, nipsin,
silmin kirkkain silakoin.

Hyrskyn myrskyn tulvin kuljin
huljevettä humputtain,
karikkojen kurukkojen
hiidenkirnut huljuttain.

25.8.2021 Veli M. Leinonen

Ehtoisa emäntä

Muikunpaistaja, Korpilahti,öljyvärimaalaus 1886, Akseli Gallén-Kallela.
Ehtoisa oli emäntä

Askelsi lempeä Leena,
käpylämäkeä käveli,
ihanasti lihat liikkui,
hame heilui helmoissa,
kepeä lanne keikkui,
säärivarret säkenöi,
hulmusi huntu huivin.

Kanervikko kultainen kukki,
ovokki ylimmän oksan,
lintuni tiettömän taivaan,
kummeksui sitä kuukkeli,
huuhkaja sille huhuili,
varjoissa vaakkui varis –
mutta ehtoisa oli emäntä.

Veli M. Leinonen 25.8.2021

Leinoset Leinon mailla

Eino Leino G.Nyholmin tekemässä piirroksessa kirjan ”Virta venhettä vie” kannessa. Ko. kirjan on toimittanut ja elämänkerralla varustanut Hannu Mäkelä 2003.
Leinoset Leinon mailla

Leinoset lie Leinon lailla
Kajaanissa kotonaan,
Oulujärven Paltaniemi
juurillemme johdattaa,
Kivesvaaran ylisillä
näet juurijärvesi,
Kainuunmeren maisemissa
tikankontin kotisi.

Kotiseudun maisemissa
näköala muistoineen,
hiekkarantain harjumaita,
saaret jokisuistoineen,
henkiheimon olemuksen
saimme kotiluonnosta,
aamuisesta pitkään päivään
innostukseen illassa.

Päivä paistaa kirkkahimmin
aina mailla leinosten,
koriammin koivut kasvaa
meillä saunarantojen,
rakkauselon ilot, surut,
havinoissa haapojen,
taivaankannet sinisinä
vaikka paukkuis pakkanen.

Kilisemme kulkusina
läpi maitten merien,
tuohustulen loimutessa
tervasvenein soutaen,
sielunliikkein sinnikkäisten
ukot, akat, ipanat,
Leinosilla elonvoima
puutteessakin rikkautta.

Hki 20.8. 2021, Veli M. Leinonen,
tervehdyksenä Leinosten 2021 elokuun sukukokoukseen.

Erikoinen sieniretki

Huuhkaja iskee jänikseen, von Wright
Erikoinen sieniretki

Tämän kesän helvetillisen heinäkuun jälkeen luoja leppyi meille ilmastonsaastujaille jopa siinämäärin, että antoi armollisten sateiden laskeutua myös tänne Etelä-Suomen maankamaraan. Kovin mielissäni olen näitä sadepäiviä ihastellut, vaikka kastuinkin likomäräksi rullaluisteluhiihtolenkilläni. 
Mahtavasti ropsautti vettä tulemaan taivaalta oiken kaatamalla, ja jopa katukaivojen kannet ponnahtelivat ilosta kohti yläilmoja paikka paikoin.  Tätä sadekautta oli  kestänyt jo tovin, kun yli viikko sitten totesin metsäretkelläni, että haluamani sienellinen syyskesä oli vielä tipotiessään. Kuivia olivat suomaastot ja vedettömiä olivat tutut purot. Löysin ainoastaan pari samettijalkaa ja yhden vaaleaorakkaan alun. Mikä ihmeellistä, tutuilla mustikkamaillani ei näkynyt juuri mustikan mustikkaa. Nekin mitkä siellä olivat olleet, olivat kaiketi poimittu tai nokittu metsäolentojen toimesta. Puolukkakin loisti poissaolollaan. Vaan ajattelin, jotta tulen tuonne myöhemmin, minkä sitten teinkin.

Tässä pari päivää sitten menin kuin meninkin tutuille metsämailleni. Tuossa harvinaisen haastavassa maastossa päätin pysytellä kosteikoilla, ja paluumatkalla ajattelin tarkistaa yläkallioisen harjumuodostuman rinnemaiden sienitilanteen. Haastavaa tuo maasto on siksi, että varsinkin pilvisellä ilmalla sieltä ei löydä minkäänmoista näkyvissä olevaa maamerkkiä, kuten pohjoisen tunturimaastoissa. 
Aurinkoisella säällä tilannetta helpottaa tieto ilmansuunnista auringon avulla (kesäaikaan klo 13 etelässä jne.). Toinen hyvä muistitieto tuolla on pitkinmaiseen – poikkimaiseen (Leo Koutaniemi, ”Pitkin poikin Koillismaata”kirja 2018) muodostuneet kallioharjut. Tuolla mainitulla paikalla ne ovat etelä-pohjoissuunnassa, johtuneeko meren vaikutuksesta muinoin? 
Toki muitakin keinoja paikantamiseen olemassa on, kuten kartta ja kompassi, joita soisi kaikkien osaavan käyttää, mutta myös nykyaikaiset GPS-Garminit, Retkipaikka ja Karttapaikka palvelut ovat mainioita paikantamisvälineitä. Vähänkin oudommassa maastossa kartta kera kompassin tulisi olla povitaskussa, ja itsensä ilman apuvälineitä  kartalla pitäminen kuuluu perusvaellustaitoihin. Meille varusmiespalveluksen suorittaneille tuo taito opetettiin jo alokasaikana.

Näissä aatoksissa jalkauduin reppuni ja sienikorini kera maastoon. Hyttysiä ei tuntunut olevan juuri lainkaan, mutta ensimmäisen kesän hirvikärpäsen bongasin. Se on siitä ”mukava” otus, että sen kyllä tuntee, kun se lähtee kuleksimaan ihollasi. Pirullisempi otus on punkki, joka osaa maastoutua joskus liki ilman tuntemuksia, ja siksi vaikeampi havaita.

Astelin hiljakseen tutkaillen etupäässä kosteaa rahkasammalvaltaista sekametsäistä kurukkoa kahden kalliorinteen välimaastoa myötäillen. Väliin kurkkaan myös puihin jotta, jos mahdollista, näkisin jonkun elollisen metsäolion. Tällaiselle ”sosiaaliselle metsäerakolle” tärkeintä on olla törmäämättä ihmisiin, ja siinä mielessä retki oli taas täydellinen vaikka sienimaastoni sijaitseekin vain 12 km päässä itämetron pääteasemalta.
Aluksi löysin keskenkasvuisen lampaankäävän ja muutaman hivelevän kauniin valkokärpässienen, sekä oravan herkkuna tunnetun punakärpässienen. Lähestyin hyvin tuntemani kalasääksen hylätyn pesäpuun maastoa. Nousin hiukan ylämaastoon kurkatakseni onko sinne ilmestynyt tatintapaisia, taikka suppiksia, taikka keltavahveroita. Vaan ei niistä vielä merkkiäkään, kunnes havahduin huomaamaan edessäni minua silmiin katsovan metsäjäniksen!

Kerrankos sitä päivälepoon asattautuneen jänöjussin näkee. Nuoruusvuosien Kuusamossa tuollainen tilanne sattui useinkin. Koska hiihdettiin päivittäin ja pääosa metsäladuista tehtiin omatoimin. Varsinkin kevätpuolella metsäjänön pääsi yllättämään moniat kerrat. Jänis osaa ainakin talvella olla paikallaan, vaikka itse olisit sauvan kantaman päässä. Samanmoinen tilanne oli nytkin. Mutta nythän on elokuu!

Ihmeteltyämme toisiamme hetken, mietin pitäisikö viheltää, mutta ennen sen toteuttamista jänis otti jalat alleen ja ponnistautui matkaan. Tuota taivallusta ei kestänyt kuin tovi, kunnes huomasin jotain olevan pielessä. Jänis pyörähti vasemmalle kyljelleen ja vaikeuksia sillä oli jatkaa matkaa. Eteneminen näytti onnistuvan vain etukäpälien avulla. Lähdin seuraamaan otusta rauhallisesti perässä  astellen. Tarkasteltuani jäniksen etenemistä totesin, että jänis on haavakko. Ainakin vasen takareisi ja ehkä oikeakin oli vammautunut, mutta ei muutoin näkyvin vammoin.

Jatkoin jäniksen seuraamista pohtimalla, pitäisikö minun puuttua tilanteeseen lopettamalla tuon reppanan kärsimykset?  Kun sitä mietin, päätin rimpauttaa kaverille. Metsästäjäammattilaisena tuntemani Timo olikin saapuvilla langan päässä. Selostin tilanteen, ja saatuani kokeneen metsästän mielipiteen, kiitin ja päätin lopettaa jänörukan maallisen kärsimyksen. Ken ei ole joutunut vastaavaan tilanteeseen kerron nyt, miksi minusta ei tullut metsästäjää. 

Olimme nuoria 13-14 vuotiaita pojankoltiaisia Kuusamon aikoihin. Naapurin Esa oli jo kokenut haulikonkäsittelijä. Hänen isänsä myös metsästi  ja panosti itse suurimman osan tarvitsemistaan haulikon ja kiväärin ammuksista. Mekin kokeilimme omia putkipommejamme muutaman kerran, ja onneksemme ei tapahtunut kamalia, kuten monille oli käynyt. 
Olimme sitten eräänä kevättalvena Irnin maisemissa ja saimme haulikon mukaan, ja eikun metsästämään. Muutama kerta oltiin harjoiteltu ampumista posauttamalla keväisiä harakan- ja variksen pesiä, mikä oli näin jälkikäteen ajatellen ”pöljää hommaa”, mutta noita mainittuja siivekkäitä, muistini mukaan, kyllä yleisesti vihattiin, eikä niitä haluttu pihapiiriin. Se miksi ne ilmestyivät liki joka talon pihapiiriin, johtui sen aikaisista avotunkioista.
Niin me Esan kanssa hiihdeltiin tovi, kunnes saimme jänishavainnon. Esa etevänä ampujana kantoi asetta, ja pam! Eipä aikaakaan, kun jänis sai osuman. Mutta, mutta, yllätys oli melkoinen, kun havahduimme kohta saman tien kamalaan lapsenomaistelta itkulta kuulostavaan parkumiseen, ääni korvensi kouraisten sydänalaa ja soimaa vieläkin muistojeni korvia. Osuma oli kelvoton, joten jänikselle piti antaa toinen kuolettava armonlaukaus.

Tämä muisto mielessäni valmistauduin antamaan loukkaantuneelle jänikselle armokuoleman.  Toki ajattelin, että saattaisi tuo tovin menestyä raajarikkonakin ainakin ruuan puolesta. Ja voisipa tuon jättää luonnon hoidettavaksi, kyllä kai sen kettu, ilves, huuhkaja, sääski, kanahaukka tai joku muu paikallinen peto ruuakseen nappaisi. 
Päädyin kuitenkin lopettamaan jäniksen kärsimykset tukevarunkoinen havupuukepin avulla, ja niin jänörukka pääsi muille maille vierahille maallisilta mailtaan.  Jäniksen jätin silleen metsäeläinten ravinnoksi.

Sieniretkeni kyllä jatkui tuon mieltä järkyttäneen tapahtuman jälkeen. Monta mietettä siitä vielä juontui korvienvälipohdintaan. Olin nimittäin kirjoittanut edellisenä päivänä runon ”Ukkojumalan aatoksia”. Runon kuvagalleriaan liitin mm. von Wrightin ”huuhkaja iskee jänikseen” kuvan, ja sekin minua mietitytty?!

Kuitenkin sienisyksy oli jo käynnistynyt, ja löysin viitapalsamirouskuja ihan mukavasti rahkasammalkosteikoilta, mikä oli minulle täysin uusi tuttavuus. Löytyi myös lampaankääpäpoikanen, valevahveroita ja muutama etanan mutustelema keltahapero (aina löydettäessä madonsyömiä, joten ollenevat etanan herkkua).

Kotona tein sienilleni nopean ryöppäyksen, jonka jälkeen huljutin sienet juoksevassa vedessä. Sitten uudelleen kattilaan, päälle karkeaa suolaa maun mukaan 10-12%, kiehautus, ja umpiopurkkiin. Sienikirjan mukaan ei niinkään loistorousku, mutta minusta ihan kelvollinen ennen maukkaita todellisa rouskuaikoja. Tuo liemisuolaus on mielestäni paras rouskujen säilötätapa. Suolaliemestä käyttöönotto tapahtuu vain siivilässä juoksevalla vedellä huljuttaen, ja eikun soosin tai salaatin tekoon. Ylisuolaisuus poistuu huljuttamisen avulla. Toki niitä voi myös väljässä vedessä liottaen tekeyttää sopivansuolaiseksi.

Sipoonkorven sienimailla 16.8.2021
Veli M. Leinonen

Ukkojumalan aatoksia

haikea viulisti, Ateneum
Ukkojumala

Säkänehtivien säteiden salamat sinkoilee,
ukkosenilmanuhkainen taivas tummuu,
maailmankaikkeus kilkkaa ja kolkkaa,
helvetin ärjyvä äkäinen pommi paukahtaa!

Jumal’auta! Voihkaisee ihmisrukka  –
saatanalliset sanat sanottuaan – saamari,
humalahuikka kipataan kurkkuun,
mustaan aukkoon sukeltaa juomari.

Hetkessä ihmisrukka heräjää –
älä, älä, älä...ei, ei, ei – mitä, mitä, mitä?

Tiedottomuuden tipotiellä nukkavieru nukahtaa
mustanpuhuvan tarrautuessa tulijaan,
Ukkojumala odottaa onnetonta uinahtajaa,
odotushuoneen olemattomassa ollaan.

Käsinkoskemattoman kauheuden kammiossa
vaivutaan tiedottomuuden tuskaan,
turmiolan tommi sokeana sahtisammiossaan,
kuolemattomuuden kurjuuteen kuskataan.

”Minä olen sinun Ukkojumalasi,
vaikka pidit muita jumalia,
minun on kunnia, voima ja valtakunta,
olen iankaikkisuuden aamenen amalia.

Pysäytin sinun sydämen, jota ei ollut,
elitkö taivasten valtakuntaa varten,
olisiko kelvollista sinusta koskaan tullut,
halusitko avaruuden  tyhjyyteen onnetarten?

Maasta sinä olet tullut maahinen,
helvetin tuli sinut polttaa hiillokseen,
tuhkassa tuuleen lennät aatosten,
ellet halua tulla syödyksi maallisten matojen?”

15.8.2021 Veli M. Leinonen

Tutkailin tuttua

Kitkajoen Aallokkokoski
Selkäjoen ylisillä
Tutkailin tuttua

Tutkailin tuttua tunturin
lehtojen lähteillä lammen,
hyllyväsoita astellen
löysin padotun virran tammen,
huoleni hukutin huomiseen
kuin eilisen unissa uiden.

Olin myrskyssä revitty juuriltain
taimena luonnon tarhan,
mutta tutun tuttua tuoksuttain
löysin luonnoni itsestä varhain,
tunnelma täällä niin leppoisaa
linnunlaulussa perhoset tanssaa.

Myötävirrassa villiä viehättää
jokijuoksuun uurtuneet urat,
vuosikierron kesäiseen kiirehtää
kevättulviin sulaneen kurat,
sama vesi on itkevän silmissä
kun se kirkkauden lähteillä helmii.

14.8.2021 Veli M. Leinonen

Luontolaulun liikutus

Kallelan Mary

Luontolaululun liikutus

Luontolaulujen kirjoa kuuntelen
sulosoinnuissa aavistusta,
lähdekaunoisen peilistä katsellen
tunnen syömmeni liikutusta.

Hörpin raikasta vettä virkistyen
enkä tunne mä ahdistusta,
ole vaalea, musta tai valkoinen
väli hällä – mä tykkään susta.

Sinä supliikkilikkana lirkutat
minä tunnen jo ihastusta,
kun mä ujona poikana uinailen
koko kesä kuin unta susta.

Koska tunnustan sulle tunteeni
tunnen hellimmän kosketusta,
mikä kumma se mieltäni kutkuttaa
syväsyntyistä ihastusta.

6.8.2021 Veli M. Leinonen

Nuuhkaisin nuttua

Iso hauki. Akseli Kallén-Gallela, Pariisi 1909.
Nuuhkaisin nuttua

Nuuhkaisin nuttua nuijamaan
tuokkonen tyhjänä tuohen,
henkeeni raikasta ilmaa saan
tupaslapsonen olen uuhen.

Keltahelmiä aukea valtoimenaan,
oli voimakas hillan tuoksu,
lähilammikon lumpeikko kukassaan
siihen loppuvi hirven juoksu.

Kuikka katseli kulkua kummissaan
mikä ihme se lammessa porkkaa,
heti kohtapa sinne sukeltaa
ja katselee potkivaa sorkkaa.

Hauki horrosunesta heräjää
pikakiitävi äänen suuntaan,
vesi lammen pinnassa väräjää
haamuhauki jo aukoo suutaan.

Hampaat iskevät uimarin miehiseen
syntyy hetkessä ruunattu hirvi,
hotkii kulkuset kaikkine karvoineen
hauki hampaita näyttäen irvi.

6.8.2021 Veli M. Leinonen