Eeva Saarenpää (o.s. Leinonen) kertoo karjankuljetus-evakkomatkastaan syys-lokakuussa 1944 Paanajärveltä Raahen Saloisiin näin: Nimismies Louekosken määräyksestä olen kuljettanut lehmäkarjaa. Lähtenyt 8.9.1944 Kuusamon Vuotungista, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta Saloisten pappilaan, jossa asuimme siirtolaisina. Työssä olin Anttilassa Paanajärvellä vuosina 1942-1944 heinän-, eloviljan- ja perunankorjuussa ennen evakkoon lähtöäni. Nimismies Kaarlo Louekosken määräyksestä poliisi Karppinen oli tullut kertomaan syyskuussa 1944, että koti karjoineen pitää evakuoida. Leinosten Uusi-Anttilan-perikunnan kahdeksan lehmän lisäksi mukaan otettiin Tyyne ja Hilda Määtän kaksi lehmää (kaksoissisar Kirsti kertoo, että mukana oli myös Pesosen, Leskisen, Rauhasen karjaa, kymmeniä, ehkä satoja, oli pitkä raito). Matkareitti Paanajärveltä Saloisten pappilaan kulki Vuotungin, Kuusamon, Posion, Pudasjärven, Yli-Kiimingin, Muhoksen, Tyrnävän, Limingan, Lumijoen, Siikajoen kautta. Kulkue oli perilla lokakuun puolessa välissä 1944. Mukana oli ollut myös Eevan isä, Juho Herman Leinonen hevosensa kera. Koska Eeva oli vielä alle 16-vuotias hänen piti vielä selvittää, miksi hänet oli tähän karjankuljetustehtävään määrätty. Ja näin hän itse kertoo: Meitä oli 11 lasta, kolme tytärtä ja kahdeksan poikaa, joista seitsemän oli rintamalla, ja vanhempi sisareni Elma oli lottahommissa. Äitini kuoli evakkoaikana 1941 (Kaisa Sofia 19.9.1892 -14.3.1941). Välirauhan jälkeen palasimme Paanajärvelle. Isäni ja perheeni jälleenrakensivat uuden kodin 1939 poltetun ja hävitetyn tilalle, jossa asuimme 1942-1944 jonka jälkeen taas lähdimme evakkomatkalle. Meidän kaikkien alaikäisten lasten piti tehdä kaikkia töitä, koska veljemme olivat siellä jossain isänmaan puolustuksessa.
Silloin myös lapset opetettiin tekemään työtä ja piti myös tehdä elääkseen, laiskoja ei ruokittu eikä ollut sosiaalihuoltoa – oli vain kansanhuolto, josta elintarvikekortit ja sensellaiset jaettiin. Eikä jaettu päivä- eikä lomarahoja. Jokaisen piti elantonsa hankkia ja tehdä töitä vointinsa ja terveydensä mukaan. ”Meidän piti kiertää pääteiltä metsäteille ja soille, koska päätiet olivat ruuhkautuneet pakenevista saksalaisjoukoista heidän edetessään kohti jäämerta”. Jossain Posion paikkeilla suotaipaleella kävi sitten niin, että Eeva putosi lehmän kanssa suosilmäkkeeseen. ”Nään vieläki unta, kun pidän heinätuppuista kiinni, ku mihinkään ei saanutjalkojatai kosketuspintaa kovasta, että olisi päässyt pois sieltä”. Lähitalosta oli saatu köysi, jonka avulla hänet vedettiin ylös suosta kietomalla lassolenkki kainaloiden alle. Myös lehmä pelastettiin.Saadun mutakylvyn jälkeen hän peseytyi läheisessä purossa ja lammessa. Päälleen hän puki märät pestyt vaatteet, jotka kuivuivat pikkuhiljaa matkan edetessä kohti määränpäätä, joka oli Raahen seudun Saloinen.
Kirstin kertomus
Kirsti Hellén (o.s. Leinonen) kertoo:
Heti kohta jatkosodan alkaessa isä ja kaksi vanhempaa veljeäni palasivat talvisodan aikaan poltetulle Paanajärvelle. Me nuoremmat kaksoistytöt ja veli ja lapseton miniä seurasimme perässä.
Asuimme aluksi laavussa, jonka edessä yöllä paloi rakovalkea. Pian kohosi rantatöyräälle hirsinen rakennus, jossa oli tupa, toisessa päässä sauna ja tavaroita varten vaja.
Lisää rakennuksia tehtiin kovalla vauhdilla. Oli aittaa, navettaa, tallia hevosille, ja sitten tulikin isomman rakennuksen vuoro (tark. varsinainen päärakennus, asuintalo). Peltoihin kylvettiin ohraa, kauraa, vehnääkin ja tietysti perunaa ja juureksia. Sipulit, ne olivatkin tosihyviä kasvamaan rinnepelloilla. Järvestä tuli lohta, taimenta, nieriäisiä ja sitä kuulua muikkua nuotalla. Metsässä oli paljon riistaa ja marjoja. Joten voi kuvitella miten oli mahdoton ”hinku” palata toisten nurkista kotiseudulle.
Sodan aikana 7 veljeäni ja yksi sisar oli mikä missäkin sotahommissa ja maanpuolustustehtävissä, ja sisar tietysti lottana siellä jossakin. Meitä oli 11 lasta ja äiti kuoli 1941 evakkomatkalla. Teimme kovasti töitä kotitilallamme, olimmehan kaikki oppineet pienestä pitäen olemaan kaikessa mukana. Ennen talvisotaa kävi paljon turisteja Paanajärvellä, joten sisareni kanssa jouduimme olemaan oppaina Ruskeakalliolle, Mäntykoskelle ym. taiteilijoiden suosimille paikoille.
Talomme oli järven pohjoisrannalla, jossa oli suurempi vaara desanteista. Aika-ajoin, varsinkin kesällä menimme järven yli yöksi pakoon venäläisiä partioita, jonne myöskin vartiosotilaat tulivat mukaan.
Käviväthän yksi elokuun yö hakemassa naapurin isännän mukaansa. Aamulla tuli sitten tytär kertomaan, koska olivat yöllä kieltäneet lähtemästä ampumisen uhalla kertomamaan käynnistään. Meille eivät uskaltaneet tulla, koska olivat kysyneet onko meillä aseita ja sotilaita paikalla.
Meillä oli jostain hankittuja kivääreitä ja käsiaseita, joilla me tytötkin opeteltiin ampumaan. Kesällä nukuimme aitoissa, joissa oli pyöreitä reikiä ampumista varten. Huomasimme kyllä monta kertaa merkkejä partioiden liikkumisesta, joten pelkomme olivat kyllä päällimäisenä mielessä.
Sitten kävi niin kuin kävi. Poliisi Karppinen tuli 7 pnä syyskuuta 1944 ilmoittamaan. Nyt oli taas lähdettävä pois kotikonnuilta. Pakkasimme hevosrattaisiin ruokaa ja vaatteita ja kellokas lehmä narun päähän, jota muut eläimet seurasivat, ja tunnin sisällä olimme matkalla länteen. Lehmikarjaa kuletettiin Raahen seudulle (Saloisiin). Meidän asuinpaikaksi tuli Saloisten pappila, jossa oli navetta ja hevosille suuri talli. Sillä seudulla oli paljon siirtolaisia.
Helsinki 1.12.2019
Veli M. Leinonen