Kuusamon Eräveikkojen toimesta Rukatunturilla järjestettiin hiihtokisat 1960-luvulta lukien aina pääsiäisen tienoilla. Tuohon aikaan ei ollut laduntekokoneita, joten latupohjat tehtiin jo alkutalvesta viikonloppuisin talkootyönä. Se oli tilaisuus meille Torangin hiihtoa harrastaville pojille päästä ilmaiseksi Rukatunturin maisemiin. Lauantaisin tai sunnuntaisin kokoonnuttiin torille bussikuljetusta varten, josta matka jatkui Rukalle.
Latupohjapoljentaan lähdettiin umpihankeen sovitulle reitille. Edessä hiihtivät vanhemmat ja varttuneemmat hemmot rivijono-muodostelmassa. Perässä tulevan vasen tai oikea suksi oli edessä hiihtävän toisen jalan ladulla, ja perässä tuleva polki toisella suksellaan umpihankea pohjaa myöten. Näin viiden, joskus kymmenien hiihtäjien joukkue polki riittävän leveän latupohjan. Joukon jatkona tulivat nuoremmat talkoolaiset samaa periaatetta käyttäen.
Hiki virtasi, eikä hommaa voinut helpoksi sanoa, mutta kyllähän se oli myös hyvää perusharjoittelua hiihtämistä ajatellen. Lisäpalkintona saimme vapaaliput itse kisoihin, missä juoksutimme väliaikalappuja Noposen Paavolle ja Tiilikaisen Pekalle selostamoon. Hauskaahan sekin oli.
Me kuusamolaiset pojat harrastimme tuohon aikaan eritoten maastohiihtoa, ja aina hiihdettiin kilpaa, oltiinpa sitten harjoituslenkillä tai ei, mikä oli tietysti tyhmää harjoitteluvasteen kannalta. Vaan eipä me siitä välitetty, suksi sai kyytiä aina kun joku vain otti haasteen vastaan.
Hiihdon pariin meidät innosti Kuusamolaisten nuorten mainiot esikuvat, jotka olivat mm. Susi-Kalle Kalevi Oikarainen ja Karjalaisen veljekset Osmo ja Unto. Kuusamolaisethan juhlivat tuohon aikaan viestivoittoja vuositolkulla. Suurin vastus taisi tulla Jämsänkosken Ilveksiltä, jossa hiihtivät kuuluisat Huhtalan veljekset ja Veikko Hakulinen.
Meikäläisten sukset olivat enemmän kakkoslaatua. Yleensä ne katkesivat mäkihypyssä, ja peltipurkista muotoillulla läkkipellillä ne itse korjattiin.
Paras hyppyrimäki oli Kajaanitien kupeessa, ns. Ronkaisen soramonttu, jossa pisimmät hypyt olivat kymmenmetrisiä tai enemmän. Monet kisat siinä käytiin Ronkaisen Jorman ja Seppäsen Arin kanssa.
Puusuksien voitelun perustana oli kunnollinen tervaus. Terva paahdettiin tulen loimussa kaasutohoa tai tulta käyttäen. Tervaus tehtiin yleensä kahteen kertaan. Hyvin hioutuneena ja tervan tekeydyttyä suksi luisti mainiosti eritoten pakkaskelissä. Luistovoiteena tuolloin käytettiin enimmäkseen tavallista kynttilää, koska muita voiteita ei meikäläisillä ollut. Vasta myöhemmin saatiin muutama purkkivoide, joista oli apua lähinnä 5-10 pakkasasteen pitovoitelussa. Vesikelin voiteista liistereineen ei ollut tietoakaan, ja jos oli, niitä ei ollut vara ostaa.
Rukan 50 km laturetkeen ts. kansanhiihtotapahtumaan osallistuimme 1968. Torangista Rukalle ja takaisin tuli matkaa meno-paluuna n. 55 km. Mekin Ronkaisen Jorman ja Niesiniemen Sepon kanssa päätimme osallistua.
Aamutuimaan lähdettiin retkieväinemme matkaan. Vauhtia pidettiin minkä pystyttiin. Jossain Nissinvaaran kohdalla tavoitettiin Sossonniemen Sudet, joita edustivat Heiskasen veljekset Ali ja Seppo. Olivat koulukavereita ja kovia hiihtomiehiä. Rukalle tullessa juotiin kaakaot ja kerättiin uusia voimia. Rukalta väsynyt joukkio hiihtikin ilman innokasta kilpailuviettiä sulassa sovussa yhtä matkaa takaisin Kuusamoon, koska energiavarastot olivat kaikilla lopussa. Piti taistella lähinnä siitä, että miten jaksaisi hiihtää Kuusamoon takaisin. Matkantekoa helpotti se, että paluumatkalla oli jo huoltotarjoilua ainakin Nissinvaaralla. Periksiantamattomina me ehtoolla kotiuduttiin juuri ennen iltahämärää. Lopen uupuneita olimme. Kunniakirja tuli myöhemmin postissa, johon on merkitty 25 km, vaikka todellisuudessa hiihdimme retken meno-paluuna. Olin tuolloin 14-vuotias.
Säynäjävaara valloitettiin 1960-luvulla useampana viikonloppuna jopa pujottelusuksilla tamppaillen. Intoa ja kuntoa riitti, vaikka itse hiihtäminen noilla tamineilla ei sujunut ollenkaan. Lähinnä harrastettiin nopeuslaskua entisen hyppyrimäen paikalle jääneessä aukossa. Olin lajissa aika hyvä, koska olin pienin ja pisimmillä (200 cm) suksilla varustettu.
Kerran mukava nopeuslaskupäivämme loppui siihen, kun Saarelan Kari kaatui mäen loppuosuudella ja iski kankkunsa kantoon.
Omat puikkasukseni olin ostanut paikalliselta kirjastoauton kuljettajalta, joka oli tunnetusti pitkä mies. Sukset olivat Blizard Slalom-merkkiset ja ovat minulla tallessa vieläkin. Niihin liittyy toki tunnetta, mutta hankala niillä oli pikkupojan pujottelua harrastaa. Metallilistoilla varustettuja suksen kylkikantteja sai jatkuvasti liimailla ja ruuvailla uudelleen paikoilleen.
