Äidittömyyden päivä
Taas tänään vietämme perinteistä äitienpäivää. Tänä vuonna siitä tekee erikoisen tuo ”koronapirulainen”, kuten presidenttimme Sauli Niinistö asian ilmaisi. Kaikesta huolimatta hyvää äitienpäivää. Kukaanhan meistä ei ole tiettävästi syntynyt äidittömä?!
Tänä herttaisena, äitirakkauden kirsikankukantuoksuisena juhlapäivänä on hyvä muistaa myös äidittömien lasten tuntemuksia. Onhan niin, että monen monella lapsella ei ole äitisuhdetta lainkaan, tai jos on, se on voinut olla eriskummallinen, monista eri syistä johtuen. Oma äiti on voinut kuolla synnytykseen, mikä on nykyisin hyvin harvinaista. Joiden kuiden äidin lapset on huostaanotetttu erilaisista syistä johtuen. Jonkun äiti on kuollut äkilliseen tapaturmaan tai sairauteen lapsen (lasten) ollessa alaikäinen. Useimpien äiti elää normielämän ja poistuu tuonpuoleiseen. Oma lukunsa on äidittömät sotaorvot. Äidittömyys voi olla tuskallista.
Oma äitini sairastui vakavaan krooniseen sairauteen heti kohta syntymäni jälkeen. Meitä oli neljä poikaa, joista olin nuorimmainen. Äidilläni todettiin skitsofrenia, suomalaisittain jakomielitauti ts. vaikea mielisairaus.
Tammikuussa, tänä vuonna, pyysin kansallisarkistosta kaikki äitiäni koskevat asiakirjat nähtäväkseni. Ei ollut mieluista luettavaa.
Elettiin vaikeita aikoja sodan jälkeisessä suomessa. Isänikin oli Kuusamon Paanajärven evakko. Korvaustila oli saatu Pulkkilasta. Suuri osa Kuusamon Paanajärven evakoista pakeni sotaa Pudasjärven Hirvaskoskelle ja osa Raahen Saloisiin.
Meidän isä oli tutustunut äitiimme evakkoaikana. Avioituivat 1948. Perhe asettautui asumaan Pulkkilan Viitastenjärven rannalle, mikä oli runsaan kymmenen kilometrin etäisyydellä Pulkkilan keskustasta. Meillä oli hirsitalo, rantasauna, navetta ja aitta pihapiirissä. Navettaa lukuunottamatta talo rakennuksineen on yhä tilapäisasumuksena ja hyvässä kunnossa. Me pojat olimme syntyneet, kuulemani mukaan, tuossa sympaattisen pikkuruisessa rantasaunassa.
Tuohon aikaan ukot tekivät työtä mitä saivat. Monien miesten työ löytyi pohjoisen suurista savottatyömaista ja niihin liittyvistä uitoista. Puuta kaadettiin, ja melkein joessa kuin joessa oli kevätuitto. Tukinuittorännejä ilmestyi moneen koskeen ja jopa maakannaksiin. Isänikin niissä kävi, mutta varsinaiselta ammatiltaan hän oli muurari.
Äiti oli siis meidän penskain kanssa enimmäkseen itsekseen. Talvella asuminen ja eläminen tuolla tiettömän taipaleen päässä ei liene ollut helppoa. Ja niin kävi, että äiti sekosi ja hän joutui pysyvään laitoshoitoon. Mitään kontaksi lapsiin ei ollut.
Itse en juuri tuolta ajalta muista muuta kuin navetan palamisen. Muistan kun lapaseni olivat jääneet navetan sisälle ja olin menossa niitä noutamaan, kunnes Kake veljeni esti sen.
Tilanne oli tuon tapahtuman jälkeen kaoottinen. Isä oli palkannut meille lastenhoitajan, josta tuli myöhemmin isän jonkin sortin mielitietty. Isä ilmaantui toki aika ajoin kotiin. Itselläni tästä ei ole mitään muistikuvaa, mutta monia tarinoita aiheesta olen saanut kuulla. Loppujen lopuksi lie pappa ja veljekset keskustelleet kohtalostamme varsinkin sen jälkeen, kun isä otti ja lähti Australiaan paremman elämän toivossa, jääden sille tielleen.
Vanhemmat veljeni saivat huostaanottopaikan papan ja isäni veljien huusholleista. Meille määrättiin virallinen huoltaja. Minut otti kasvattipojakseen setäni Jussi. Jostain kumman syystä minä olin tuohon 1914 syntyneeseen kahden sodan veteraaliin tykästynyt.
Hän oli rakentanut rintamamiestalon Kuusamon Torankiin ja oli juuri avioitunut, ts. perustanut perheen. Mieluisia olivat linja-automatkat Oulun ja Kuusamon välillä. Ensimmäiset matkat taisivat olla häkäpönttöbussissa. Mieluisia siksi, että Jussi tunsi tuon tietaipaleen mutkaisen ja mäkisen tietaipaleen kuin omat sormensa. Olivat serkkunsa kanssa rahdanneet tukkeja Kuusamosta Oulun tehtaille useiden vuosien ajan. Minä olin utelias ja Jussi oli asiantunteva matkaopas.
Jussin perheeseen asettuminen ei ollut ihan mutkatonta. Lieneekö hän koskaan puolison mielipidettä minun tulemiseeni kysynyt, ja varhaislapsuusvuodet oivatkin siitä syystä väliin melkoista henkistä helvettiä.
Äidittömyyden sai tuta, tosin mitään varsinaista kiusaamista en muista koskaan kokeneeni miltään taholta. Veljeni kotiseudulla kyllä kuultiin liiankin usein, huudahduksia: ”hullun akan poika” ja ”hullu sä oot, hullu se on äitisikin”. Minulla taas Kuusamossa Jussin sukunimikin oli sama, joten moni, lähinaapureita lukuunottamatta, ei varmaan edes tiennyt, etten ole heidän tosiasillinen lapsi.
Pahinta olivat hetket siellä ja täällä, kun vieraissa paikoissa alettiin kyselemään minusta: kuka se tämä poika on? Silloin halusi laskeutua näkymättömänä maan rakoon.
Alakoulussa äitienpäivät olivat minulle yhtä helvettiä. Silloiset opettajataidot lienevät tuolloin olleet enemmän tai vähemmän puutteellia. Sitä äitienpäiväkorttia piti rustata viikkokausi. Minulle nuo ajat olivat piinallisia itkemispiinaviikkoja. Koskaan en suostunut piirustamaan tai askartelemaan mitään äitienpäiväkorttijuttua.
Minun eläni ja äitisuhteeni loksahti kohdalleen 1975, kun rohkaistuin tapaamaan äitini armeija-aikana Oulussa. Hän oli silloinkin vielä sijoitettuna Heikinharjun sairaalaan Ouluun.
Peloissani astelin pitkiä sairaalakäytäviä kohti äitini huonetta. Vastaan asteli enemmän tai vähemmän mielenkiintoista porukkaa. Sitten asuin äitini huoneeseen. Siinäpä se äitikkä nyt istui. Ujonpuoleinen ja vähäpuheinen hän oli, mutta heti hän minut tunnisti. Ajattelin siinä silloin, että nuo muut potilaat ovat ehkä hulluja, mutta äitini on ihan normaali. Anteeksi vain. Sellainen oli tunnelma.
Ei silloin, eikä koskaan hän pystynyt avautumaan menneistä, meidän lapsuusajasta. Siihen hän ei kyennyt. 1980-luvulla hoitomenetelmät olivat jo niin kehittyneet, että oma äitinikin pääsi kodinomaiseen paikkaan Pulkkilaan, missä hän elelikin mukavasti vuoteen 2004 saakka. Vanhimman veljeni kanssa poikkesimme säännöllisesti äitiä tapaamassa, ja tuon jälkeen äitienpäivä sai minunkin kalenterissa uuden, tosiasiallisen merkityksen, mistä olen kiitollinen.
Muutenkin armeija-aikainen äitini tapaaminen oli merkityksellinen elämäni käsikirjoitukseen. Jos siihen asti olin hapullut etsiskellen kadoksissa ollutta minääni, se selkeytyi minulle kertaheitolla. Tuon jälkeen tahtotilani elämänurani suhteen oli täydellisen selvää. Toteutin just ja tasan tarkkaan ne opinnot ja työtehtävät ja yrittäjätaipaleen, mikä oli ollut hakusessa. Kiitos siitä kuuluu paljolti omalle äidilleni.
Tämän halusin kertoa nyt muistuttamaan kanssaihmisiä äidittömien, eritoten lapsien ”äitituntemuksista”.
Hienovaraisuutta kiitos. Liikutun aina kyyneliin katsoessani noita ”äitiä tai isää etsimässä” ohjelmia.
Hienoa jos kaikilla olisi äiti, ja vaikka ei olisikaan, toivottavasti he hänet löytävät, ja jos eivät löydä, saisivat asian suhteen sisäisen ja henkisen rauhan.
Hyvää äitienpäivää.
Helsinki 10.5.2020
Veli M. Leinonen
